"Lasten vanhemmat, liittykää yhteen! Jonkun täytyy astua johtoon!"

....Näin jyrisi Stakesin tutkijaprofessori Matti Rimpelä Turun paikallisessa sosiaalifoorumissa eilen lauantaina.
Foorumi kokosi Nuorisokeskus Vimman ison salin täyteen lasten ja nuorten pahoinvoinnista kiinnotuneita ihmisiä.
Oli alan ammattilaisia mm. koulu- ja päiväkotimaailmasta, perhetyöntekijöitä, sosiaalityöntekijöitä, - juuri kuten toivoimmekin tavoittavamme mukaan tilaisuuteen.
Paikalla oli pienten lasten vanhempia lapsineen aina mummo- ja vaari-sukupolveen, sekä kaikkea siltä väliltä.

Ja mikä uskomatonta niin Rimpelän ja muidenkin alustajien kuin järjestäjien mielestä, oli se, että joitain poikkeuksia lukuunottamatta (mm. pikkulapsia vanhempineen) istui koko suuri joukko hievahtamatta yli neljä tuntia salissa. Kahvitauot pidetttiin, ja taas jatkettiin. Todella antoisa iltapäivä, ja antoi paljon mietittävää.
Paikalle oli saapunut kuitenkin vain joitain päättäjiä - valitettavasti valtuutetut ja sos/terv. lautakuntien jäsenet kaikki mahtuivat yhden käden sormiin (mikäli heidät oikein tunnistin). Mutta hyvä, että edes niin!

Mikä oli Rimpelän viesti?
Loppukaneettina alustaja heitti vastauksen erään panelistin kysymykseen 'mitä nyt pitäisi tehdä, miten toimia?' seuraavan klassisen vastauksen: "Kaikkien lasten vanhemmat, liittykää yhteen - jonkun täytyy astua johtoon!"
Siinäpä se. Mutta miksi?
Rimpelä korosti aiva yksiselitteisesti, että niin kauan kuin vanhemmat eivät nouse ja lähde liikkeelle, kun ei kasva vaatimusliikettä asioiden korjaamiseksi, niin kauan ei tapahdu mittään.
Vanhempia tarvitaan kamppailuun lasten ja nuorten tilanteen parantamiseksi, jotta päättäjät myös huomioivat sen. Eivät lapset itseosaa asettua barrikaadeille.

Rimpelä kumosi joitain myyttejä tutkimustuloksiin perustuen.
Näin mm., että
* lasten ja nuorten pahoinvointi kasvaa ja lisääntyy kaiken aikaa
* vanhemmuus on hukassa
* häiriökäyttäytymistä korjaavien hoitopaikkojen ja vastaavien resurssien lisäämisellä asia korjaantuu
* kodit ja vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvusta ja kehityksestä, ei koulu

Häiriökäyttäytyminen osataan tunnistaa - entä sitten?
Rimpelä totesi, että häiriökäyttäytyminen osataan poimia esille aiempaa paremmin.
Lapsia on hoidoissa enemmän, klapsiasiakkaiden määrä on kasvanut, mutta lukumääräisesti pahoinvointi ei ole kasvanut. Toki alle 8-vuotiaista ei ole yhtään kunnon tutkimusta, ja 8-11 vuotiaistakin vielä vähän. Mutta
tutkimusmenetelmät häiriökäyttäytymisen osoittamiseksi ovat kehittyneet. Nyt osataan asettaa numerot ja diagnoosit häiriölle. Sitten oletetaan, että ongelma pitäsi korjata joillain toimenpiteillä ja tempuilla.
"Tämä ei johda mihinkään muuhun kuin suunnattomaan tuhlaukseen".... oli Rimpelän väittämä.
Nyt sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten määrä on kasvanut huomattavasti.
Mutta näin tilanne ei korjaannu.

Lapset tarvitsevat pienestä pitäen turvallisuutta kotona rajojen asettamisilla.
Tarvitaan säännöllisiä arjen rutiineja.
Aikuisen on oltava aikuinen. Hän ratkaisee, ei kysele lapselta kaverina mielipiteitä.

Lasten yhä varhaisempi fyysinen kehittyminen on johtanut siihen, että lapsia pidetään jo liian varhain pieninä aikuisina. Heiltä edellytetään ja heille järjestetään aikuisten maailma pienoiskoossa: ei osteta vaatteita, vaan valitaan brandeja, ei leikitä vaan pitää olla ohjattuja harrastuksia, ei pelata neljäämaalia vaan alaluokkalaisille järjestetään limudiskoja, jotka eivät siihen ikään vielä mitenkään kuulu.

Päinvastoin lapset ovat lapsia henkisesti vielä kauan sen rinnalla, kun aikuistuminen on käynnistynyt - ne ovat nuoressa ihmisessä rinta rinnan, limittäin. Kun häiriökäyttäytyminen hyppii silmille, on lasten kanssa otettava yhteen rajojen asettamaksi jo silloin kun se vielä onnistuu - kun aikuinen on vielä 30 kg painavampi!
Kun voi mennä vielä lapsen päälle rajojen asettamaksi ja rauhoittamaksi - kuten tietyissä tilanteissa on tehtävä.
Mutta jos lapsi saa kasvaessaan määrätä ja valita itse kaiken, tulee jatkossa todellisia vaikeuksia.

Sen vuoksi on oltava ammatti-ihmisiä, jotka osaavat ja voivat riittävän ajoissa olla tukena perheissä, joissa ongelmat orastavat. Tarvitaan tukea arjen rutiinien oppimiseen. Tarvitaan tavallisia vanhanajan kodinhoitajia tuomaan niitä asioita perheisiin: on oltava ruoka-ajat, nukkumaanmenoajat, tietyt rutiinit, joista muodostuu turva lapselle. Ellei vanhemmilla ole siihen kykyä, on ajoissa saatava apua.
On ohjattava koteja ja vanhempia näissä tilanteissa. Nyt sensijaan liian usein tilanne pääsee pahaksi ja lapsi saa sen vuoksi diagnoosinsa. Sitä seuraa sijoittaminen johonkin - usein kauas kotikunnasta.

Väitetään, että vastuu lasten kasvatuksesta onn vanhemmilla ja kodeilla. Mutta Rimpelä korosti, että vanhemmat ja kodit eivät yksin vastaa. Nyt liiakaa syyllistetään vanhempia. Kaikki kaadetaan vanhempien niskaan.
Sensijaan on luotava turvallinen kasvu- ja kehitysympäristö jo alusta alkaen.
Jo ensimmäisistä neuvolakäynneistä alaken. Ei vasta ongelmien myötä, jolloin se on toivotonta ja varsin kallista.

Rimpelä totesi, miten vuositasolla n. 5000 lapsen sijoitukseen menee n. 250 miljoonaa. Siihen löytty kyllä rahaa. Mutta sen sijaan eistys, että riittävän varhaisessa vaiheessa luodaan hyvä verkosto, törmätään: EI OLE RAHAA.

Verkosto perheneuvoloiden ja koulujärjestelmien sisään.
Kouluissa tarvitaan riittävästi
* kouluterveydenhoitajia
* koulupsykologeja
* kuraattoreja
* opoja
* sekä korkeintaan parinkymmenen oppilaan opetusryhmät
==> kaiken tämän jälkeen voisi opettaja keskittyä opettamiseen.

Oppilaanhuoltoverkostot purettiin 90-luvun laman aikana, ja nyt maksetaan niitä velkoja lasten ja nuorten osalta. Liiaan iso luokkakoko ja oppilaanhuoltoverkoston puutttuminen johtavat jakuviin ongelmiin.

Neuvolatoiminnan kehittämisessä oli Rimpelällä visioita. Hän toisti perheneuvolasta alkavan verkoston luomisen välttämättömyyttä, joka jatkuu koknaisuutena, ei monissa siiloissa kulkevina erillisinä hankkeina. Rimpelän mielestä päättäjät ovat todellisesti unohtaneet lapset. Kukaan ei oikeasti tunnu välittävän lapsista.

Mikseivät vanhemmat ole nousseet barrikaadeille ?
Missä ovat vanhemmat äänekkäästi ja todella suurella joukolla vaatimassa korjauksia oppimisympäristöihin, luokkakokoihin, kuntabudjetteihin korjausta. Niin kauan kuin takerrutaan joihinkin kehysbudjetteihin, kaatuu koko lasten ja nuorten ongelmien korjaaminen noihin kehyksiin. "Ei ole määrärahaa."
Miksi näistä asioista ei oikeasti ja vakavasti puhuta, vaikka siinä ratkaistaan tulevaisuus!

Keskustelijoilla käytännön viestejä
Pyydettyjen puheenvuorojen käyttäjät täydensivät käytännön näkökulmasta Rimpelän erinmaista alustusta.
He olivat kouluerveydenhoitaja, päivähoidon lastenhoitaja, diakoniatyöntekijä ja väkivaltakulttuuria selvittänyt, myös aikanaan sosiaalityöntekijänä toiminut Rauhanpuolustajain toiminnanjohtaja.
* Esille tuli, miten tutkimukset osittavat väkivaltaviihteen olevan tuhoisampaa lasten terveydella kuin jopa tupakoinnin ( olikohan tupakkafirmojen kustantama tutrkimus?)
* Kouluterveydenhuollossa ei yleisesti ole vastaantotlle aikaa erikseen ollenkaan, vaan kaikki aika suurissa kouluissa kuluu erilasiin tarkastuksiin ja työryhmiin.
* Päivähoidon lastenhoitaja kertoi haaveilleensa aikanaan, miten ihanaa olisi saada kuljettaa sama ryhmä alusta loppuun - siis vauvaryhmästä koululaiseksi. Se toisi varmnaan tyydytystä työntekijälle kuin turvallisuutta lapselle.
* Diakoni kertoi usein törmäävänsä tilanteisiin, joissa perheiden lapsia ja nuoria hallistevat pelit, viedot, kännykät ja kaverit sen sijaan, että perhe olisi se ydin, jossa luodaan rajat ja 'pelisäännöt

Yleisöllä lisää näkökulmia
Vilkkaan keskutelun aikana nousi joitain painotuksia erityisesti esille. Puututtiin jatkuvuuden puuttumiseen. Entä kun oppilaalla ei ole omaa luokkahuomnetta, ei omaa pulpettia, ei omaa reviiriä missään, vaan aina on oltava menossa seuraavaan luokkaan - missä lapsella on se oma tukikohtansa koulussa? Missä oma pulpetti?
Oppilasryhmät vaihtuvat tunneittain valinnaisaineiden mukaan, kaverit vaihtuvat, luokkahuoneet vaihtuvat, opettajat vaihtuvat.
Missä on se jatkuvuus ja muut turvallisuutta luovat elementit, jos kotona vielä puuttuvat turvallisuutta tuovat rajat ja niitä asettavat vanhemmat. Siihen tarvitaan kotiin tukea. Se tulee jopa halvemmaksi kuin 5000 sijoitusta.

Pikavoitot eivät auta
Neljän tunnin foorumista on tässä vain hitusen.
Mutta aiheen käsittely todettiin akuutiksi ja tarpeellliseksi. Loppukommenttia en vieläkään malta olla toistamatta - siis haastetta jonka Rimpelä heitti:
Vanhemmat, ottakaa ohjat käsiin, puolustakaa lapsianne, vaatikaa kodinhoitajia, pieniä oppilasryhmiä, lisää oppialaanhuoltohgenkilökuntaa kouluihin ja hyvää neuvolaverkostoa.
Niissä pääsee alkuun 3-5 miljoonan euron vuositasolla. Noin 6 - 8 vuoden kuluessa on tilanne oleellisesti korjaantunut, jos asialle halutaan tehdä jotain - on Rimpelän hypoteesi.
Mutta se vaatii kauskatseisuutta, ei hätäpäisiä temppuja tässä ja nyt. Nykyisin halutaan vain pikavoittoja!

"Jonkun täytyy astua johtoon" - hän vetosi puheenvuoronsa lopuksi, aivan kuten laulussa lauletaan
( "Opi perusasiat, sillä niiden aika on tullut...)
Lähdetkö mukaan? Vai otatko jopa aloitteen?
Se kannattaa. Lasten vuoksi!