OLIKO KAIKKI TIET TUKOSSA
vai mikä kiusasi, kun eilinen yhteys joulukalenteriin ei auennut lainkaan. Taisi olla niin kova liikenne kauttaa maailman. Ja vielä tänäänkin alkuun takkuili. Mutta nyt aukesi!
Eilinen päivä sujui rauhallisesti. Mutta kyllä kaupunkiliikennettä puhumattakaan hautausmaan ruuhkasta oli melkoisesti. Lapsuuden joulussa oli kova pakkananen ja paljon lunta kun mentiin viemään kummisedän haudalle kynttilää. Olin vasta muutaman vuoden kun kummitäti jäi yksin, ja siitä lähtien kävimme yhdessä jouluna ja kesäisinkin kummisedän haudalla. Nyt siellä on myös jo kummitäti ollut vuosia, samoin äiti ja isä.
SE SUKUPOLVIEN JATKUMO
Käymme nyt varsinkin pikkulasten kanssa haudalla, - ei uskonnollisista syistä - vaan koska näin koemme voivamme välittää pikkuisillemme sitä jatkumoa, sukupolvien ketjua, joka niin usein häviää tai katkeaa nykyajan ihmisiltä. On kai aika tärkeää ihmiselle, kuka hän on, mistä tulee, ketkä olivat esivanhempia.
Tuohon tarpeeseeen liittyi myös vuosia kytenyt ajatus siskon kanssa selvittää, kuka onkaan ollut isoisämme. Onhan osa perimäämme, geenejä, luonnetta ja muita ominaisuuksia osittain häneltäkin peräisin. Äiti oli isomamman kasvattama, yksinäisen äidin lapsi. Koskaan ei äiti puhunut isästään sen koomin, ja asiasta jäi puhumatta senkin vuoksi, että äitimme kuoli jo ollessaan vasta 49 vuotta.
Viime kesänä teimme siskon kanssa matkan, jonka seurauksena löysimme äidin isän sukua; perhettä ja lukuisia lapsia - valokuvien ja tarinan kautta. Tapasimme yhden veljen lesken, vanhuksen, jonka kanssa juttelimme Marttilassa kamarin pöydän ääressä parin tunnin verran kesken marjojen poiminnan, jota tämä pirteä leskivanhus oli tekemässä puutarhassaan, kun menimme pihaan.
Kuulimme ja näimme monenlaista tietoa ja asiaa, joka teki mielemme sinänsä rauhaisaksi. Nyt ainakin tiedämme, mistä juuremme tulevat, ja miten tuon suvun muut ovat kasvaneet - siis äidin sisar- ja velipuolet. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; äidinäiti oli karjakkona sisarensa talossa, muttei saanut ottaa tyttöä mukaan. Oli muutettava kuitenkin Marttilasta Tarvasjoelle, ja isomamma otti pienen tytön hoiviinsa. Hyvin oli hoitanut, häntä äiti aina lämmöllä muisteli. Ei pahaa toki omasta äidistäänkään puhunut, joka myös kuoli jo nuorena selkärankatuberkuloosiin sota-aika.
Mutta näihin liittyen käymme edelleen jouluna myös tuolla isomammamn ja -papan haudalla, jossa on myös äidin äidin hauta - kaikki kuolleet ennen syntymääni. Mutta se traditio on jatkunut. Samoin Vampulassa käydään; itse muistan tuossa haudassa olevista vainajista neljä: isän vanhemmat, siis mamman ja pappan, yhden isän veljistä, Oivan, ja serkkumme Ebban, joka haudattiin 10 vuotta sitten. Yksi veljistä, Viljo kaatui jo sodassa ja on siinä, ei sankarihaudoissa.
Niin ne sukupolvet vaihtuu. Huomenna Tapanina tulee isän kuolemasta 11 vuotta, viikko sitten 17.12 oli 31 vuotta äidin kuolemasta. Näin isä eli yksin viimeiset 30 vuotta- tai yksin siis sen jälkeen kun me lapset lähdimme kotoa. Muutaman vuoden kuluttua äidin kuolemasta.
Meillä on joulussa ollut vuosikymmenet aina tuo kuoleman sävy ja suru läsnä. Vasta pikkulapset toivat siihen uuden ilmeen!
No, tällaisia sukupolvien mittaisia kuvia näkyi tästä jouluaaton kalenterista.
Aattoillan olimme paitsi syömässä, seuraamassa Onnin, Johanneksen ja Sannin joululahjakokemuksia.
Tänään lähdemme kaikki joukolla syömaan Anjan ja Paulon luo. Ja huomenna pikkuiset odottavat meitä uudelleen katsomaan kaikkia kivoja juttuja ja pelaamaan muumipeliä noppa aheittäen.
TOVOTTAVASTI SINUN LUUKUUSSASI OLI JOTAIN MUKAVAA.
NYT TÄMÄ JOULUKALENTERI, JOTA ALOIN AVATA JOULUKUUN ALUSSA, LOPPUU.
ALKAA TOISENLAINEN BLOGISIVUSTO,
VUODEN KULUTTUA PALATAAN TAAS JOULUKALENTERIIN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti