'Se on lunta kun siinä sataa', on neljävuotiaan oivallus.
Mutta kuusivuotiaalla, joka kesäkuussa on jo seitsemän, on mielessä vallan muuta.
Yhtään ei jännitä matka mamman ja oopan kanssa Saksaan, ei lentäminen, ei pitkä junamatka, vain vähän kieli vielä kangertelee... kiitos, huomenta, hyvää yötä, päivää, saisinko mehua, kyllä, ei... kyllä tuolla sanavarastolla selviää jo pitkälle. Mutta se ei jännitäkään.
Paljon enemmän jännittää kuulemma edelleen syksyinen kouluun meno!
Eskarissa on oikein koulukuume tainnut jäädä päälle. Hyvä jos sopivassa määrin. Mutta huonompi juttu, jos alkaa ylettömästi jännittää... vaan mitä?
Turhaa jännitystä, kun nyt jo lukeminen ja kirjoittaminenkin onnistuvat. Siitä osoitus oli hieno itse tehty äitienpäiväkortti koko lapsijoukon puolesta. Yksi kun osaa jo kirjoittaa! Kaikella hienolla pienellä ylpeydellä..
Harmillista on kuulemma se, että juuri kun pääse pois päiväkodista ja eskarilaisten joukosta, alkaa syksyllä koulupäivän jälkeen iltapäiväkerho, joka ' on kuin eskariin menis takaisn ', tuumii poika.
Murheensa kullakin. Mutta niitä oli eilen iltapäivällä taas mukavalla kuunnella ja jutella. Jokainen kolmesta täynnä intoa mamman luo tullessaan. Ja sitten alkoi touhu. Onni jäi ulkoleikkeihin yksikseen, se on nyt uutta.
Pienemmät saivat mamman 'kivikokoelman' mitä erilaisimpia pyöreitä, litteitä, valoa heijastavia, erikoisen värisiä kiviä. Eri puolilta maailmaa merten aaltojen huuhtelemia kiviä. Niillä sai nyt poikkeuksellisesti leikkiä matolla, ja se oli erikoista. Pienimmät lähes sormenpään kokoisia, suuremmat pienen lapsen nyrkin kokoisia.
Niistä tuli linnaa ja muuria ja vaikka mitä maan ja taivaan välillä. Lapsen mielikuvitus kun ei tunne rajoja.
Oli mukavaa taas olla yhdessä, ja kun ruokakin maistuu aina hyvin, jää hyvin aikaa leikeille ja yhdessäololle.
Siinä sitten isä ja äitikin voivat hetken hengähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti